perjantai, 1. kesäkuu 2007

Kevätjuhlia odotellessa

Parin viikon blogitauko: jaostossa, lautakunnassa ja apulaiskaupunginjohtajistossa tapahtuu sellaista tahtia, että kirjoittamisenergia on mennyt toinen toistaan kummallisempien ehdotusten analysointiin ja protestointiin. Ja töitäkin on välillä ollut tehtävä. Analyysien lopputulema oli se, että ehdotus Yhtenäiskoulun lakkauttamiseksi on edelleenkin järjetön (esim. lisälukiopaikkoja ei tarvita enää silloin kuin niitä ehdotetaan lisättävän, Käpylän peruskouluun ei todennäköisesti edes mahdu alueen lapset ja erityisopetus jne). Aivan kuten monen muunkin koulun.

Olin lasteni koululla tänään: perinteinen kahvitilaisuus, jossa juhlistetaan kulunutta lukuvuotta ja kiitellään ihmisiä. Äärimmäisen tunteikas ja koskettava, jokainen oli mukana omalla sydämellään ja tunteillaan, niin opettajat, muu henkilökunta kuin vanhemmatkin.

En voinut olla jälleen miettimättä, miten lasteni koulussa on onnistuttu taikomaan se koko koulun yhteishenki. Yhtenäisyydestä se lähtee: kahvitilaisuuteen osallistuvat aivan yhtä lailla opettajat kuin Palmian palkkalistoilla oleva "muu" henkilökunta, ja vanhemmat. Anoppini, joka on ollut töissä aivan toisen kaupungin koulukeittiössä, on useaan kertaan vuosien mittaan kertonut ansiosta loukkaantunena, kuinka heidän työpanostaan ei ikinä kiitellä, ja noteerasi kyllä sen yhden koulun rehtorin, joka heillekin positiivisen sanansa kävi sanomassa.

Merkittävää on myös se, että puhutaan "meistä" eikä "minusta", yhteistyöstä eikä toisistaan erillisistä leireistä. 

Työyhteisön hyvinvointi heijastuu aina siihen "lopulliseen palveluun", jota työyhteisö tarjoaa. On hienoa, että toivotetaan uudet jäsenet tervetulleeksi, ja hienoa, että lähteviä kannustetaan kohtaamaan ja onnistumaan uusissa haasteissa sen sijaan, että heitä kohdeltaisiin seuran pettureina. Se kannustaa jokaista yrittämään ja myös epäonnistumaan - ilman epäonnistumisia ei synny mitään uutta. Koulussa yhteiseen hiileen puhaltaminen näkyy viime kädessä siinä, miten lapsia kohdellaan, ja mitä eväitä he elämälleen saavat. Viime kädessä olen itse ainoastaan kiitollinen siitä, että lapseni ovat ns. hyvissä käsissä ja heille annetaan mahdollisuus olla omanlaisiaan persoonia ja oppijoita.

Luin joku aika sitten artikkelin tutkimuksesta (en muista lähdettä enkä lehteä), jossa kerrottiin kuinka erilaisuutta sietävissä työyhteisöissä syntyvät parhaat innovaatiot ja tulokset. Erilaisuudella tässä yhteydessä tarkoitettiin sekä taitoja että temperamenttia. Koulussa tämä voi tarkoittaa mm. sitä, että oman personaallisuutensa voi pistää peliin ilman tuomituksi tulemisen pelkoa - tai vanhempien koulun puolutustaistossa sitä, että yhdessä ollaan enemmän.

Jokainen lapsi ansaitsee koulun, jossa häntä arvostetaan sekä yksilönä että ryhmän jäsenenä. Onneksi näitä kouluja on Helsingissä paljon, ja pidettäköön joka ainoasta kiinni kynsin ja hampain.

Taannoisessa sähköpostikirjeenvaihdossa "koulunpuolustusmaanikoiden" kanssa heitin pohdinnan, mitä kaikkea olisi tällä energialla saatu aikaiseksi koulujen kehittämisen saralla. Sekä vanhempien että virkamiesten energialla, ja kaupungin rahoilla. On surullista, että "kehittäminen" (kuten kouluverkon kehittäminen) tarkoittaa virastojen tasolla näennäistä rahasäästöjen etsimistä. Olisiko kaupunginhallituksella vihdoin uskallusta ja halua linjata kehittämistoimintaa johonkin oikeaan kehittämiseen? Siihen, että arvostetaan koulujen erilaisuutta ja rohkeutta, ja luotetaan siihen että erilaisuus on vahvuus?

sunnuntai, 13. toukokuu 2007

Koulunpuolustajan tuntemuksia

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, elämme odottelun aikaa.

Tämän blogin kommenttina tulleen vinkin kautta päädyin "Pienet koulut ja koululaiset - lapsen koulupolun varrelta" -blogiin. Blogissa on monta mainiota linkkiä mm. kansalaistoiminnasta, kanteluista, oikaisuvaatimuksista jne - asioista, joihin en juuri nyt toivo joutuvani palaamaan. Erään koulutaistelun tarina" iski erityisesti: jos osaisin, olisin hyvin voinut tiettyjä detaljeja lukuunottamatta kirjoittaa tarinan itse, niin hyvin se kuvaa monia tuntoja, joihin itsekin olen törmännyt.

On helpottavaa - tietyllä tavalla - että joka puolella Suomea on vanhempia samassa tilanteessa. Toisaalta: se on myös erittäin huolestuttavaa: mistä johtuu, että niin kattavasti ympäri Suomen ollaan suunnittelussa niin pihalla, että unohdetaan lapset, tehdään vakavia virheitä laskelmissa (joihin päätösten pitäisi perustua), ei osata tehdä oikeita johtopäätöksiä? Onko niin, että virkamieskunta on ajettu niin ahtaalle että aikaa huolelliselle valmistelulle ei jää, vai onko niin että päätöksenteon viestit tai niiden toteutusohjeet ovat ristiriitaisia?

Virheellisiä laskelmiahan myös Helsingissä on ollut mielestäni enemmän kuin olisi soveliasta tai toivottavaa, ja mikä ikävämpää, niiden oikaisemispyynnöt eivät aina tunnu menevän läpi.

Yhä enemmän tuntuu siltä, että "jonkun jossakin" pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään, minne ollaan menossa ja miten sinne halutaan mennä, ja mikä on tärkeää. Ja että se joku muistaisi, että tärkeää on se, että lapset saavat mahdollisimman rauhassa kasvaa nuoriksi aikuisiksi. Heidän on jo nuorena pystyttävä tuntemaan olevansa tärkeitä, ja pystyvänsä antamaan toivotun panoksen tämän yhteiskunnan kehittämiseksi sen sijaan, että heille kerrotaan että he ovat vain kiusallinen kustannuserä.

sunnuntai, 13. toukokuu 2007

Jännitystä ilmassa

Opetuslautakunta kokoontui 8.5. ja palautti täysin odotetusti esityksensä virkamieskäsittelyyn. Oli niinikään odotettavissa, että virasto ei seuraavaan suomenkielisen jaoston kokoukseen (15.5.) mennessä tekisi radikaalisti uutta ehdotusta. Eikä tehnytkään.

Kulunut viikko ja pari seuraavaa päivää on siis hermostunutta odottelua. Luottamusmiehet vakuuttavat, että koulua puolustavat vanhemmat eivät juuri voi keksiä uusia perusteluja ja faktoja - kuitenkin on hermostunut olo: mitä jos jotain jäi kuitenkin sanomatta. Hermostuttaa myös se, mitä virkamiesvalmistelussa tällä kertaa keksitään: keksitäänkö jotain, joka jälleen kerran perustuu virheellisiin laskelmiin, ja onhan varma että taas tämän virheen pääsemme korjaamaan.

Vielä ei ole aika tehdä loppuanalyysiä. Pelkään, että kouluverkkotarkastelusta tulee jatkuvaa epävarmuuden aikaa, eikä millekään koululle luvata edes muutaman vuoden hermolepoa - toivottavasti pelkoni osoittautuu väääräksi, ja jossain vaiheessa jossakin joku tekee päätöksen, että tähän alueeseen ei kosketa esim. seuraavaan viiteen vuoteen.

Toisaalta: allekirjoitan kyllä muutamankin luottamusmiehen esittämän käsityksen siitä, että kerralla tehdyt massiiviset muutokset eivät ole järkeviä, vaan on parempi tehdä tarpeen mukaan pienempiä "viilauksia". Tällä ehkä pystytään välttämään myös massiiviset virheet, ainakin toivottavasti.

Kulunut sanonta: hyvä maksaa. Huono maksaa enemmän. Virheiden korjaus maksaa kaikkein eniten.

perjantai, 27. huhtikuu 2007

Läppärit kaikille!

Tietoyhteiskuntasuunnitelmissa on ollut joitakin järkeviä asioita, mutta tätä tuoreinta en ihan ymmärrä... Tietoviikossa uutisoitiin otsikolla "OAJ tyrmää koululaisten omat läppärit" Vanhasen II hallituksen ohjelmaan kuuluvasta ohjelmasta, jonka mukaan "Hallitus toteuttaa laajan kokeiluhankkeen, jonka tavoitteena on että jokaisella peruskoululaisella on oppimisen keskeisenä välineenä käytössään oppilaskohtainen tietokone. Hanke toteutetaan ja rahoitetaan yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa."

Ja toden totta, kyllä tuollainen maininta hallitusohjelmasta löytyy, kohdassa "Arjen tietoyhteiskunta". Oppilaskohtaisuus ei kyllä mielestäni tarkoita lehden tulkinnan mukaista omaa läppäriä, mutta joka tapauksessa tarkoittaa merkittävää investointia tietotekniikaan. Tilanteessa, jossa hyödyllisempiäkin investointikohteita olisi - kuten vaikkapa ne sosiaaliset oppimisympäristöt. (Työskentelen kyllä tietotekniikka-alalla, mutta näköjään minulla on sentään jonkunasteinen suhteellisuudentaju säilynyt, kun en ihan heti innostu hurramaan tuollaisen ehdotuksen perään.)

Ensinnäkin hanke on kallis, ja varsinkin alakoululaisille aika hyödytön. Medialukutaitoa tarvitaan, ja on hyvä että mahdollisuus siihen tarjotaan myös niille, joilla ei vapaa-aikana sen kehittämismahdollisuuksia ole. Mutta silti: onkohan joku ns. visionääri etääntynyt arjesta kun vakavasti tällaista ehdottaa? Pitäisikö jonkun ensin oikeasti miettiä ne priorisoinnit: mihin koulutuksessa ja sen kehittämisessä juuri nyt kannattaa investoida. Ehkä sen miettimisen jälkeen päädyttäisiin siihen, että ne tietokoneet joka ainoalle oppilaalle eivät olekaan niin tärkeitä. Ja jos oikein kovasti jotain asiantuntijaa kuunnellaan, käy ilmi, että tietokoneen hankintakulut ovat minimaalinen osa sen ylläpitokuluista, eli jos niitä hankitaan, niin sitten pitää budjetoida se ylläpitokin. Ja sen jälkeen sitten kasvatetaan luokkakokoja entisestään ja ahdetaan entistä enemmän oppilaita entistä pienempään tilaan. Sitten keksitään, että tietokoneet tuottavat lämpökuormaa ja pitää ruveta kehittämään oikeaa ilmastointiakin.

Paperiversio samasta aiheesta on kattavampi ja vielä asteen sykähdyttävämpi. Paria laitevalmistajaa on haastateltu teknisten toteutusvaihtoehtojen ideoinnin osalta. Kuvatekstissä kerrotaan viestintäministeri Lindenin lausuvan: "Onnistuessaan koulujen konehankkeesta muotoutuisi oiva vientituote." Vientituote! Luottamuksella voisin viestintäministerille kertoa, että kyllä tietokoneita käytetään koululuokissa muuallakin maailmassa. Ehkä ne vientituotteet kannattaa etsiä jostain muualta.

Erityisen koskettava oli Tietoviikon sähköisen artikkelin loppukappale: "Näillä näkymin yritykset osallistuisivat valtion lisäksi koneiden hankintaan pilotin sadoille oppilaille. Aloite hankkeelle on tullut nimenomaan yrityksiltä. "

Yrityksiltä. Hohhoijaa. Mutta kiitos OAJ:lle, että sentään siellä ymmärryskyky on tallella!

perjantai, 20. huhtikuu 2007

Kouluani en vaihtaisi, en sitten millään

Käsiini sattui lehti, jossa on lasten kirjoituksia em. otsikosta. Muutama lainaus (koulujen nimet yms tunnisteet poistettu):

  • Miksi en vaihtaisi kouluani. Koska minulla on niin mukava opettaja. Kyllä meillä sitten aina on hauskaa __:n koulussa.
  • On hauska kun ei tarvitse kävellä pitkälti kouluun. Ja kun opettaja on niin kiva.
  • En tahdo olla poissa koulusta yhtään tuntia enkä päivää. On hauska olla __ koulussa, jossa on hauska opettaja.
  • En millään tahtoisi jättää __ koulua. Toivon, että neljännellä luokalla olisi sama opettaja ja oppilaat. Minä pidän tästä koulusta paljon, enkä tahtoisi vaihtaa sitä muuhun kouluun.
  • Kun muutimme, äitini aikoi panna minut muuttamaan kouluakin. Panin hanttiin, koska en yksinkertaisesti halunnut muuttaa pois __:sta. Kyllä __ koulu on koulujen koulu!
  • Tämä meidän koulu on vanha, mutta täällä on hauska käydä koulua. Sen takia en vaihtaisi koulua, koska täällä on hauskoja oppilaita ja opettajia. On ikävä jättää tätä koulua.
  • Eihän nyt kukaan vaihtaisi koulua. Uudessa olisi toisenlaista. Ei ole ketään ystäviä, ei ole kavereita, on kaikki vierasta. Opettajakin olisi vieras. __ koulu on paras. Vanha koulu on tuttu koulu.

Mikäkö lehti? Kevätpörriäinen vuodelta 1962, siis 35 vuoden takaa. Olkoon tämä muistutuksena, että eivät ne lapset vuonna 2007 ole sen kummallisempia, hekin kaipaavat tuttua ja turvallista kasvuympäristöä ja mahdollisimman vähän muutoksia. Jos energia ei mene muutosten hallintaan, sen voi kohdistaa siihen mihin koulukin on tarkoitettu: oppimiseen. Sallittakoon se heille!