Parin viikon blogitauko: jaostossa, lautakunnassa ja apulaiskaupunginjohtajistossa tapahtuu sellaista tahtia, että kirjoittamisenergia on mennyt toinen toistaan kummallisempien ehdotusten analysointiin ja protestointiin. Ja töitäkin on välillä ollut tehtävä. Analyysien lopputulema oli se, että ehdotus Yhtenäiskoulun lakkauttamiseksi on edelleenkin järjetön (esim. lisälukiopaikkoja ei tarvita enää silloin kuin niitä ehdotetaan lisättävän, Käpylän peruskouluun ei todennäköisesti edes mahdu alueen lapset ja erityisopetus jne). Aivan kuten monen muunkin koulun.

Olin lasteni koululla tänään: perinteinen kahvitilaisuus, jossa juhlistetaan kulunutta lukuvuotta ja kiitellään ihmisiä. Äärimmäisen tunteikas ja koskettava, jokainen oli mukana omalla sydämellään ja tunteillaan, niin opettajat, muu henkilökunta kuin vanhemmatkin.

En voinut olla jälleen miettimättä, miten lasteni koulussa on onnistuttu taikomaan se koko koulun yhteishenki. Yhtenäisyydestä se lähtee: kahvitilaisuuteen osallistuvat aivan yhtä lailla opettajat kuin Palmian palkkalistoilla oleva "muu" henkilökunta, ja vanhemmat. Anoppini, joka on ollut töissä aivan toisen kaupungin koulukeittiössä, on useaan kertaan vuosien mittaan kertonut ansiosta loukkaantunena, kuinka heidän työpanostaan ei ikinä kiitellä, ja noteerasi kyllä sen yhden koulun rehtorin, joka heillekin positiivisen sanansa kävi sanomassa.

Merkittävää on myös se, että puhutaan "meistä" eikä "minusta", yhteistyöstä eikä toisistaan erillisistä leireistä. 

Työyhteisön hyvinvointi heijastuu aina siihen "lopulliseen palveluun", jota työyhteisö tarjoaa. On hienoa, että toivotetaan uudet jäsenet tervetulleeksi, ja hienoa, että lähteviä kannustetaan kohtaamaan ja onnistumaan uusissa haasteissa sen sijaan, että heitä kohdeltaisiin seuran pettureina. Se kannustaa jokaista yrittämään ja myös epäonnistumaan - ilman epäonnistumisia ei synny mitään uutta. Koulussa yhteiseen hiileen puhaltaminen näkyy viime kädessä siinä, miten lapsia kohdellaan, ja mitä eväitä he elämälleen saavat. Viime kädessä olen itse ainoastaan kiitollinen siitä, että lapseni ovat ns. hyvissä käsissä ja heille annetaan mahdollisuus olla omanlaisiaan persoonia ja oppijoita.

Luin joku aika sitten artikkelin tutkimuksesta (en muista lähdettä enkä lehteä), jossa kerrottiin kuinka erilaisuutta sietävissä työyhteisöissä syntyvät parhaat innovaatiot ja tulokset. Erilaisuudella tässä yhteydessä tarkoitettiin sekä taitoja että temperamenttia. Koulussa tämä voi tarkoittaa mm. sitä, että oman personaallisuutensa voi pistää peliin ilman tuomituksi tulemisen pelkoa - tai vanhempien koulun puolutustaistossa sitä, että yhdessä ollaan enemmän.

Jokainen lapsi ansaitsee koulun, jossa häntä arvostetaan sekä yksilönä että ryhmän jäsenenä. Onneksi näitä kouluja on Helsingissä paljon, ja pidettäköön joka ainoasta kiinni kynsin ja hampain.

Taannoisessa sähköpostikirjeenvaihdossa "koulunpuolustusmaanikoiden" kanssa heitin pohdinnan, mitä kaikkea olisi tällä energialla saatu aikaiseksi koulujen kehittämisen saralla. Sekä vanhempien että virkamiesten energialla, ja kaupungin rahoilla. On surullista, että "kehittäminen" (kuten kouluverkon kehittäminen) tarkoittaa virastojen tasolla näennäistä rahasäästöjen etsimistä. Olisiko kaupunginhallituksella vihdoin uskallusta ja halua linjata kehittämistoimintaa johonkin oikeaan kehittämiseen? Siihen, että arvostetaan koulujen erilaisuutta ja rohkeutta, ja luotetaan siihen että erilaisuus on vahvuus?

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, elämme odottelun aikaa.

Tämän blogin kommenttina tulleen vinkin kautta päädyin "Pienet koulut ja koululaiset - lapsen koulupolun varrelta" -blogiin. Blogissa on monta mainiota linkkiä mm. kansalaistoiminnasta, kanteluista, oikaisuvaatimuksista jne - asioista, joihin en juuri nyt toivo joutuvani palaamaan. Erään koulutaistelun tarina" iski erityisesti: jos osaisin, olisin hyvin voinut tiettyjä detaljeja lukuunottamatta kirjoittaa tarinan itse, niin hyvin se kuvaa monia tuntoja, joihin itsekin olen törmännyt.

On helpottavaa - tietyllä tavalla - että joka puolella Suomea on vanhempia samassa tilanteessa. Toisaalta: se on myös erittäin huolestuttavaa: mistä johtuu, että niin kattavasti ympäri Suomen ollaan suunnittelussa niin pihalla, että unohdetaan lapset, tehdään vakavia virheitä laskelmissa (joihin päätösten pitäisi perustua), ei osata tehdä oikeita johtopäätöksiä? Onko niin, että virkamieskunta on ajettu niin ahtaalle että aikaa huolelliselle valmistelulle ei jää, vai onko niin että päätöksenteon viestit tai niiden toteutusohjeet ovat ristiriitaisia?

Virheellisiä laskelmiahan myös Helsingissä on ollut mielestäni enemmän kuin olisi soveliasta tai toivottavaa, ja mikä ikävämpää, niiden oikaisemispyynnöt eivät aina tunnu menevän läpi.

Yhä enemmän tuntuu siltä, että "jonkun jossakin" pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään, minne ollaan menossa ja miten sinne halutaan mennä, ja mikä on tärkeää. Ja että se joku muistaisi, että tärkeää on se, että lapset saavat mahdollisimman rauhassa kasvaa nuoriksi aikuisiksi. Heidän on jo nuorena pystyttävä tuntemaan olevansa tärkeitä, ja pystyvänsä antamaan toivotun panoksen tämän yhteiskunnan kehittämiseksi sen sijaan, että heille kerrotaan että he ovat vain kiusallinen kustannuserä.

Opetuslautakunta kokoontui 8.5. ja palautti täysin odotetusti esityksensä virkamieskäsittelyyn. Oli niinikään odotettavissa, että virasto ei seuraavaan suomenkielisen jaoston kokoukseen (15.5.) mennessä tekisi radikaalisti uutta ehdotusta. Eikä tehnytkään.

Kulunut viikko ja pari seuraavaa päivää on siis hermostunutta odottelua. Luottamusmiehet vakuuttavat, että koulua puolustavat vanhemmat eivät juuri voi keksiä uusia perusteluja ja faktoja - kuitenkin on hermostunut olo: mitä jos jotain jäi kuitenkin sanomatta. Hermostuttaa myös se, mitä virkamiesvalmistelussa tällä kertaa keksitään: keksitäänkö jotain, joka jälleen kerran perustuu virheellisiin laskelmiin, ja onhan varma että taas tämän virheen pääsemme korjaamaan.

Vielä ei ole aika tehdä loppuanalyysiä. Pelkään, että kouluverkkotarkastelusta tulee jatkuvaa epävarmuuden aikaa, eikä millekään koululle luvata edes muutaman vuoden hermolepoa - toivottavasti pelkoni osoittautuu väääräksi, ja jossain vaiheessa jossakin joku tekee päätöksen, että tähän alueeseen ei kosketa esim. seuraavaan viiteen vuoteen.

Toisaalta: allekirjoitan kyllä muutamankin luottamusmiehen esittämän käsityksen siitä, että kerralla tehdyt massiiviset muutokset eivät ole järkeviä, vaan on parempi tehdä tarpeen mukaan pienempiä "viilauksia". Tällä ehkä pystytään välttämään myös massiiviset virheet, ainakin toivottavasti.

Kulunut sanonta: hyvä maksaa. Huono maksaa enemmän. Virheiden korjaus maksaa kaikkein eniten.

Tietoyhteiskuntasuunnitelmissa on ollut joitakin järkeviä asioita, mutta tätä tuoreinta en ihan ymmärrä... Tietoviikossa uutisoitiin otsikolla "OAJ tyrmää koululaisten omat läppärit" Vanhasen II hallituksen ohjelmaan kuuluvasta ohjelmasta, jonka mukaan "Hallitus toteuttaa laajan kokeiluhankkeen, jonka tavoitteena on että jokaisella peruskoululaisella on oppimisen keskeisenä välineenä käytössään oppilaskohtainen tietokone. Hanke toteutetaan ja rahoitetaan yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa."

Ja toden totta, kyllä tuollainen maininta hallitusohjelmasta löytyy, kohdassa "Arjen tietoyhteiskunta". Oppilaskohtaisuus ei kyllä mielestäni tarkoita lehden tulkinnan mukaista omaa läppäriä, mutta joka tapauksessa tarkoittaa merkittävää investointia tietotekniikaan. Tilanteessa, jossa hyödyllisempiäkin investointikohteita olisi - kuten vaikkapa ne sosiaaliset oppimisympäristöt. (Työskentelen kyllä tietotekniikka-alalla, mutta näköjään minulla on sentään jonkunasteinen suhteellisuudentaju säilynyt, kun en ihan heti innostu hurramaan tuollaisen ehdotuksen perään.)

Ensinnäkin hanke on kallis, ja varsinkin alakoululaisille aika hyödytön. Medialukutaitoa tarvitaan, ja on hyvä että mahdollisuus siihen tarjotaan myös niille, joilla ei vapaa-aikana sen kehittämismahdollisuuksia ole. Mutta silti: onkohan joku ns. visionääri etääntynyt arjesta kun vakavasti tällaista ehdottaa? Pitäisikö jonkun ensin oikeasti miettiä ne priorisoinnit: mihin koulutuksessa ja sen kehittämisessä juuri nyt kannattaa investoida. Ehkä sen miettimisen jälkeen päädyttäisiin siihen, että ne tietokoneet joka ainoalle oppilaalle eivät olekaan niin tärkeitä. Ja jos oikein kovasti jotain asiantuntijaa kuunnellaan, käy ilmi, että tietokoneen hankintakulut ovat minimaalinen osa sen ylläpitokuluista, eli jos niitä hankitaan, niin sitten pitää budjetoida se ylläpitokin. Ja sen jälkeen sitten kasvatetaan luokkakokoja entisestään ja ahdetaan entistä enemmän oppilaita entistä pienempään tilaan. Sitten keksitään, että tietokoneet tuottavat lämpökuormaa ja pitää ruveta kehittämään oikeaa ilmastointiakin.

Paperiversio samasta aiheesta on kattavampi ja vielä asteen sykähdyttävämpi. Paria laitevalmistajaa on haastateltu teknisten toteutusvaihtoehtojen ideoinnin osalta. Kuvatekstissä kerrotaan viestintäministeri Lindenin lausuvan: "Onnistuessaan koulujen konehankkeesta muotoutuisi oiva vientituote." Vientituote! Luottamuksella voisin viestintäministerille kertoa, että kyllä tietokoneita käytetään koululuokissa muuallakin maailmassa. Ehkä ne vientituotteet kannattaa etsiä jostain muualta.

Erityisen koskettava oli Tietoviikon sähköisen artikkelin loppukappale: "Näillä näkymin yritykset osallistuisivat valtion lisäksi koneiden hankintaan pilotin sadoille oppilaille. Aloite hankkeelle on tullut nimenomaan yrityksiltä. "

Yrityksiltä. Hohhoijaa. Mutta kiitos OAJ:lle, että sentään siellä ymmärryskyky on tallella!

Käsiini sattui lehti, jossa on lasten kirjoituksia em. otsikosta. Muutama lainaus (koulujen nimet yms tunnisteet poistettu):

• Miksi en vaihtaisi kouluani. Koska minulla on niin mukava opettaja. Kyllä meillä sitten aina on hauskaa __:n koulussa.
• On hauska kun ei tarvitse kävellä pitkälti kouluun. Ja kun opettaja on niin kiva.
• En tahdo olla poissa koulusta yhtään tuntia enkä päivää. On hauska olla __ koulussa, jossa on hauska opettaja.
• En millään tahtoisi jättää __ koulua. Toivon, että neljännellä luokalla olisi sama opettaja ja oppilaat. Minä pidän tästä koulusta paljon, enkä tahtoisi vaihtaa sitä muuhun kouluun.
• Kun muutimme, äitini aikoi panna minut muuttamaan kouluakin. Panin hanttiin, koska en yksinkertaisesti halunnut muuttaa pois __:sta. Kyllä __ koulu on koulujen koulu!
• Tämä meidän koulu on vanha, mutta täällä on hauska käydä koulua. Sen takia en vaihtaisi koulua, koska täällä on hauskoja oppilaita ja opettajia. On ikävä jättää tätä koulua.
• Eihän nyt kukaan vaihtaisi koulua. Uudessa olisi toisenlaista. Ei ole ketään ystäviä, ei ole kavereita, on kaikki vierasta. Opettajakin olisi vieras. __ koulu on paras. Vanha koulu on tuttu koulu.

Mikäkö lehti? Kevätpörriäinen vuodelta 1962, siis 35 vuoden takaa. Olkoon tämä muistutuksena, että eivät ne lapset vuonna 2007 ole sen kummallisempia, hekin kaipaavat tuttua ja turvallista kasvuympäristöä ja mahdollisimman vähän muutoksia. Jos energia ei mene muutosten hallintaan, sen voi kohdistaa siihen mihin koulukin on tarkoitettu: oppimiseen. Sallittakoon se heille!

Lähetin tämänpäiväiseen (4.4.2007) Ylenaikaisen kouluverkko-teemaiseen ohjelmaan ennakkokysymyksen, kun en töiden takia edes pystynyt ohjelmaa kuuntelemaan. Kaupungilla kerrotaan, että kysymyksiä kyllä kysyttiin, mutta se oli ymmärretty niin että olisin erityisen huolestunut siitä, miksi ylipäänsä sallitaan että pieniä lukioita on olemassa.

Jotta jatkossakin uskaltaisin kaupungilla kulkea, julkaisen tässä tuon alkuperäisen kirjeen lyhentämättömänä ja sensuroimattomana. Oikeasti siis olen sitä mieltä, että Opetusvirastolla on aivan liian holhoava asenne kun huolehtivat siitä, toteutuuko koulutuksellinen tasa-arvo "pienissä" lukioissa.

Helsingin opetusviraston näkemyksen mukaan lukiossa pitäisi olla vähintään 300-350 oppilasta, jotta lukiolaisille pystyttäisiin takaamaan riittävä valinnanvapaus ja mahdollisuus suorittaa ainereaalin kannalta välttämättömät opinnot.

Suomen lukioista yli 60%:ssa on alle 300 oppilasta. Helsingissäkin on alle kolmensadan oppilaan lukioita lähes 20 - tosin näistä suuri osa joko yksityisiä tai valtion. Vanhempien ja oppilaiden näkemyksen mukaan näissä pienemmissäkin lukioissa toteutuu riittävä valinnanvapaus, eikä ainereaalin suorittamisessa ole ilmennyt ongelmia. Tilastojen mukaan pienet lukiot saavuttavat huomattavasti tehokkaammin kolmen vuoden opiskeluaikatavoitteen: esimerkiksi Yhtenäiskoulussa 1,3% opiskelijoista jatkoi neljännelle vuodelle kun kaupungin keskiarvo on 6,1%.

Vahva koulutuspoliittinen tavoite on, että lukio-opinnot suoritettaisiin kolmessa vuodessa. Tätä tavoitetta tukee myös tuore VATT:n tutkimus "Nuorten lukiokoulutuksen tehokkuus 2000-2004".

Samaisessa tutkimuksessa viitataan myös opetuksen yksikkökustannuksiin - tietyllä laskentakaavalla lukion koon kasvattaminen saattaa näitä yksikkökustannuksia alentaa, mutta on syytä muistaa että kustannusrakenne on syytä analysoida erittäin huolellisesti ennen laajojen johtopäätösten tekoa. Rahan säästäminen yhdellä momentilla saattaa lisätä sen tarvetta toisella momentilla pahimmillaan moninkertaiseksi.

Suuri valinnanvapaus ei välttämättä tue kasvuikäisen nuoren pedagogisten taitojen kehittymistä. Uusimuotoisen ainereaalin suorittamisesta ei ole vielä kattavia tutkimuksia, eikä myöskään ole kattavia tutkimuksia siitä, minkälaiset oppimisympäristöt parhaiten valmentavat lukiolaisia jatko-opintoihin. Mielestäni tässä vaiheessa lukioiden radikaali yhdenmukaistaminen on hätiköityä - Helsingin kaupungilla on oltava vahva näkemys siitä, että erilaisia lukioita on oltava, ja valinnanvapaus taattava myös lukioiden välillä. On luotettava vanhempien ja oppilaiden omaan näkemykseen siitä, kuinka suurta kurssivalikoimaa he lapsilleen tai itselleen haluavat - vai haluavatko mieluummin lukion, jossa lapsi pystytään tehokkaammin luotsaamaan myös ylioppilaaksi asti ja kasvamaan vastuuntuntoiseksi kansalaiseksi.

Varsinaiset kysymykset:

- kuinka vakavissaan opetusvirasto on huolissaan näiden ns. pienten lukioiden tilanteesta - onko niin, että Yhtenäiskoulun lisäksi lakkautettaviksi sopisivat myös mm. niin molemmat Normaalikoulujen lukiot, kaikki yksityiset kielilukiot kuin Steiner-koulujenkin lukiot?

- jos huoli on todella vakava, niin pitäisikö Opetusministeriön ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin ongelman ratkaisemiseksi myös niissä 60%:ssa Suomen lukioista? Tähän mennessähän Opetusministeriö ja Ylioppilastutkintolautakunta eivät ole ymmärtäneet asiasta huolestua.

Yst. terveisin,

Minna Harjuniemi

äiti

Tähänastisen elämänkokemukseni varjossa tavallisena rivikansalaisena olen mieltänyt koulutuspolitiikan välineenä, jolla asetetaan tavoitteita ja keinoja kansalaisten kouluttamiseen liittyen. Opetusviraston kouluverkon kehittämisehdotusta lukiessani jäin miettimään, että olenkohan vain sivistymätön ja täysin väärässä. Siispä selvittämään.

Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko  näyttäisi tukevan käsitystäni: "Koulutuspolitiikan keinoin vaikutetaan yhteiskunnan ja työelämän kehitykseen sekä yksilöiden mahdollisuuksiin."

Opetushallitus taas kertoo koulutuspoliittiset tavoitteet (http://www.oph.fi/page.asp?path=1,438,4171,4187):

• Suomen koulutuspolitiikan keskeisenä tavoitteena on tarjota kaikille kansalaisille tasa-arvoiset mahdollisuudet saada koulutusta - iästä, asuinpaikasta, varallisuudesta, sukupuolesta tai äidinkielestä riippumatta. Koulutusta pidetään yhtenä kansalaisten perusoikeutena. Säädöksin turvataan jokaisen Suomessa asuvan - ei pelkästään Suomen kansalaisen - oikeus maksuttomaan perusopetukseen sekä asetetaan yleinen oppivelvollisuus. Tätä ideologiaa heijastavat keskeiset koulutuspoliittiset linjaukset, joita ovat
  • koulutuksen alueellinen saavutettavuus
  • molempien kieliryhmien yhtäläiset opiskelumahdollisuudet
  • sukupuolten erottelemattomuus
  • maksuton opetus
  • valtion opintotukijärjestelmä 

Puolueiden koulutuspoliittisista ohjelmista/tavoitteista/työpapereista löytyy tasa-arvon lisäksi mainintoja mm. "suomalaisen sivistyksestä, osaamisesta ja luovuudesta", yhtenäiseestä perusopetuksesta, oikeudesta itsensä sivistämiseen ja osaamiseen, erilaisista oppijoista, riittävistä resursseista, koulutukseen investoinnista jne.

Tämän tutkailun jälkeen olen päätymässä siihen, että valtiovalta ja puolueet ovat kutakuinkin yhtä mieltä kanssani siitä, mitä koulutuspolitiikka on ja miten tavoitteita määritellään (vaikka yksittäisistä tavoitteista olisinkin eri mieltä).

Entä sitten oma kaupunkini, Helsinki? Haku kaupungin verkkosivuilta sanalla "koulutuspolitiikka" tuotti neljä osumaa. Ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmien yhteydessä kerrotaan, että mm. koulutuspolitiikalla pyritään takaamaan perustutkinnon jälkeisen työvoiman liikkuvuus EU-maissa. Hui!

Toisessa osumassa kerrottiin, että Eurydice-koulutustietoverkko tuottaa vertailukelpoista ja analyyttistä tietoa eurooppalaisista koulutusjärjestelmistä ja koulutuspolitiikasta. En lähtenyt tutkimaan Eurydiceä tarkemmin, vaikka ehkä olisin viisastunut lisää.

Kolmannessa kerrottiin pääkaupunkiseudun linjauksista kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa. Kuulemma valtion ja pääkaupunkiseudun kaupunkien kesken pitäisi solmia sopimus, joka sisältäisi konkreettiset toimenpiteet seudun kehittämisen kannalta ml. mm. koulutuspolitiikka.

Neljäs hakuosuma koskikin sitten kouluverkkoa. Kävin läpi kaikki maininnat koulutuspolitiikasta, tässä iloksenne ettei teidän tarvitse:

• Koulutuspoliittisista tavoitteista yhtenäisen koulupolun turvaaminen huonokuuloisille ja kuulovammaisille oppilaille toteutuu paremmin, kun Albertin koulu sijaitsee samassa kiinteistössä yhtenäisen peruskoulun kanssa.
• Taivallahden peruskoulussa on yleisopetuksen oppilaita vuosiluokilla 1-6 ja Etu-Töölön yläasteen kanssa yhdistäminen muodostaa hallinnollisesti yhtenäisen peruskoulun yleisopetuksen vuosiluokille 1-9. Tämä on yksi koulutuspoliittinen tavoite.
• Asetetuista koulutuspoliittisista tavoitteista toteutuu myös se, että lukio saa oman koulurakennuksen.
• Koulutuspoliittisena tavoitteena on ottaa huomioon koulutilojen kunto.
• Tilojen tarkoituksenmukainen käyttö on yksi koulutuspoliittinen tavoite. (Tämä mainittiin kolme kertaa)
• Tilan luopuminen parantaa vakinaisten tilojen käyttöastetta, joka on koulutuspoliittinen tavoite. 
• Tilojen yhteiskäyttö parantaa koulun tilojen käyttöastetta ja on näin koulutuspoliittisten tavoitteiden mukainen. (Tässä muodossa neljä kertaa)
• Koulutuspoliittisena tavoitteena on tilakapasiteetin parantaminen ja tilojen tarkoituksenmukainen käyttö.
• Esitys tukee koulutuspoliittista tavoitetta yhtenäisen perusopetuksen toteutumiseksi niin yleis- kuin erityisopetusluokkien osalta ja samalla parannetaan alueen koulujen käyttöastetta.
• Alueen erityisopetusluokat pysyvät koulutuspoliittisen tavoitteen mukaisesti alueella.
• Koulutuspoliittisena tavoitteena on tarjota koulutuspalvelut omalta alueelta myös erityisoppilaille.
• Koulutuspoliittisena tavoitteena on koulutilojen tarkoituksenmukainen käyttö ja laadullisena tekijänä ottaa koulutilojen kunto huomioon. Esitys parantaa alueen koulutilojen käyttöastetta ja on näin tavoitteiden mukainen.

Eli koosteena: koulutuspoliittisista tavoitteista merkittävin liittyy koulurakennuksiin: "tarkoituksenmukainen käyttö", "tilojen käyttöaste" "tilakapasiteetin parantaminen" ja jopa "koulutilojen kunto". Näitä mainintoja on yhteensä pikaisesti laskien kolmetoista kertaa. Pienenä ristiriitana voidaan mainita se, että kaikesta käyttöasteista ja tilakapasiteetin parantamisesta huolimatta koulutuspoliittisena tavoitteena olisi myös lukioille varatut omat rakennukset.

Onneksi sentään joukossa on yhtenäinen perusopetus ja erityisopetuksen tarpeen huomiointi - jotain, jonka minäkin ymmärrän koulutuspolitiikaksi.

Pitkän ja opettavaisen (?) tarinan lopuksi: missä ja kuka on asettanut opetusvirastolle koulutuspoliittiset tavoitteet? Ainakaan valtioneuvoston, opetusministeriön, opetushallituksen tai kaupungin julkisista dokumenteista ei löydy mainintaa siitä, että "tilakapasiteetin parantaminen" on koulutuspoliittinen tavoite. Ja juuri nyt kaipaan tätä tietoa kipeääkin kipeämmin, koska pitäisi osata kumota Opetusviraston hullunkurisimmat ehdotukset kouluverkon kehittämisessä, ja Opetusvirasto parhaansa mukaan piiloutuu termin "koulutuspoliittinen tavoite" taakse, se kun tuntuu riittävän perusteluksi ihan mille tahansa hullunkurisuudelle.

Olin sukulaisvierailulla viikko sitten, ja käteeni tarttui helmikuinen Anna-lehti. Lehdessä oli haastateltu arvostamaani professoria Liisa Keltikangas-Järvistä, ja jutun otsikoksi oli päätynyt tämänkin blogientryn otsikko: "Lapset pudotuspelissä". Päähuoli oli erityisen lahjakkaiden lasten kohtelussa, mutta jutun sisältö koskee ketä tahansa lapsistamme. Kaikki lapsethan - minun mielestäni - ovat lahjakkaita tavalla tai toisella.

Muutamia poimintoja:

"Koululaisille tehty tutkimus osoitti, että suomalaisissa lapsissa ja nuorissa on paljon sellaista lahjakkuutta, joka ei mahdu nykyisen koulusysteemimme raameihin."
(Miksi siis opetusvirasto haluaa vain samanlaisia kouluja???)

"Helsingin yliopiston soveltavan psykologian laitoksen tutkimusta on ollut rahoittamassa talouselämän kehittämiseen panostava Sitra. Siellä ymmärretään, ettei Suomella ole varaa hukata henkistä pääomaansa."
(Tämä ymmärrys taitaa puuttua jopa Helsingin kaupungin sivistystoimelta, joka pitää koulutusta vain liian suurena menoeränä katsomatta kustannusvaikutuksia kokonaisuudessaan.)

"En tarkoita, että opettajan pitäisi antaa yksilöllistä opetusta samanaikaisesti 30 lapselle. Kyse on koulun rakenteista, opetuksen sisällöstä ja opetustilanteista. Avainsanoja ovat pysyvyys, tuttuus, pienuus ja turvallisuus. Muutosten tarpeellisuus kannattaa punnita koulussa tarkasti, koska joillain lapsilla menee muutosten käsittelemiseen paljon energiaa. "
(Kuka nämä päätöksen valmistelussa mukana ollut on punninnut nämä muutokset. Siis oikeasti??)

"Erityiskoulut eivät ole Keltikangas-Järvisestä mikään ratkaisu, sillä kouluja ei voi räätälöidä temperamentin vaan oppimistavoitteiden mukaan."
(Koulun henki ei synnyt hetkessä. Miksi lakkauttaa kouluja, jotka pystyvät myös toteuttamaan tavoitteitaan ja arvojaan? Ja joissa viihdytään?)

"Minua suututtaa, että lapsia koskevia ratkaisuja perustellaan aina silä, "etteivät ne siitä vaurioidu". Lapsiltamme puuttuu kasvurauha."
(Minua suututtaa juuri nyt moni muukin asia, mutta tuohan on se olennaisin.)

"Miksi ei keskustella siitä, mitä lapsi tarvitsee voidakseen hyvin?"
(Tai oikeastaan: miksi ei kuunnella niitä, jotka siitä keskustelevat? Saati huomioida?)

Arvoisa opetusvirasto, arvoisat luottamusmiehet, vanhemmat, lapset, asiasta kiinnostuneet. Pysähtykää miettimään. Pysähtykää toiseksikin hetkeksi. Kuunnelkaa asiantuntijoita, asianosaisia ja niitäkin jotka eivät kumpaakaan virallisesti ole. Antakaa lapsille edes kasvurauha.

Opetusvirasto valisti tänään (25.3.2007) kaupunkilaisia oikein virallisella rivi-ilmoituksella Helsingin Sanomissa: "Vaikutusmahdollisuuksien varaaminen koulu- ja oppilaitosverkoston tarkistamiseen."

Aiemmasta viisastuneena (?) opetusvirasto kertoo, että tarkistaminen perustuu ikäluokkaennusteisiin, mutta että otetaan huomioon kuitenkin myös opetukselliset ja kasvatukselliset tekijät ja alueiden ympäristötekijät. Hädin tuskin maltan odottaa.

Jostain syystä minulla on tunne, että kouluverkon tarkistamisprojektissa ei ole olemassa hyvää vaihtoehtoa. Toivottavasti on olemassa edes vähiten huono vaihtoehto.

Luin "asianomaisille" eli koulua käyville lapsilleni suoraan ilmoituksesta seuraavan tekstin: "Jos asian ratkaisulla voi olla huomattava vaikutus muiden kuin asianosaisten elinympätristöön, työntekoon tai muihin oloihin, niin viranomaisen tulee hallintolain 42§ 1 momentin mukaan varata näille henkilöille mahdollisuus saada tietoja asian käsittelyn lähtökohdista ja tavoitteista sekä lausua mielipiteensä asiasta."

Mitäkö nuoriso tähän vastasi? "Niin siis mitä se on suomeksi." Miettikää sitä.

Mutta kiitos, varaan yhden vaikutusmahdollisuuden. Tähän on luvattu lähes kolme viikkoa aikaa: käyttäkäämme edes se.