Jo ennen koulumme lakkautusuhkaa olin tavallinen "rivivanhempi": kosketus kouluun on tullut lasten kautta tai erilaisissa "virallisissa" tilaisuuksissa (vanhempainillat ja -vartit, myyjäiset, juhlat, leirikoulukeräykset jne). Ongelmia ja ilonaiheita on käsitelty luokanvalvojan ja rehotrin kanssa tarvittaessa. Koulun arkea on pystynyt seuraamaan viikkotiedotteiden kautta (lapset alkavat olla jo siinä iässä, jossa koulupäivän tapahtumia ja sujumista kuvataan lyhyesti sanoilla "ihan hyvin").

Tuollakin kosketuksella olen pystynyt vakuuttumaan siitä, että lapsillani on erinomainen koulu. Kyllähän sen jo lapsista näkee. Lasteni opettajilla on riittänyt ihailtavaa jaksamista ja sitoutumista paneutua opettamiinsa lapsiin. Kaikissa kouluissa koosta riippumatta on "arjen häiriöitä", levottomuutta ja kiusaamista - mutta niissä tilanteissa, joissa tällaista on tapahtunut, on koulussa reagoitu tilanteeseen välittömästi ja pyritty korjaamaan se. Yhteisissä tilaisuuksissa nousee päällimmäiseksi välittäminen ja hyvin voimakas me-henki: välitämme toisistamme, autamme toisiamme eteenpäin kasvamisen mutkikkaalla tiellä.

Nyt kun koulun puolustamisen merkeissä olen päässyt tekemisiin enemmänkin myös niiden opettajien kanssa, jotka eivät omia lapsiani (vielä) opeta, ja perehtynyt kouluun muutenkin syvällisemmin, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että käsissämme on nyt jotain, jota erityisesti kannattaa suojella ja varjella. Kaiken tämän kuhinankin keskellä opettajat jaksavat vastailla vanhempien loputtomiin kysymyksiin ja kyselyihin.

Yhtenäisen perusopetuksen edistäminen on nostettu koulutuspoliittiseksi tavoitteeksi, enkä ihmettele: onhan "meidän koulu" siinä onnistumisessa hyvä esimerkki. On erinomainen ajatus yhdistää samaan kouluun kaikki ikäkaudet ekaluokkalaisesta abiturienttiin: eihän yhteiskuntaakaan lokeroida palasiin ihmisen iän mukaan, vaan ymmärretään rikkautena se, että joukossamme on sekä kokeneita että kokemattomampia kansalaisia. Kun kuohuvimmassa ikävaiheessaan painiskelevat näkevät ympärillään sekä kiistatta itseään iäkkäämpiä ja toisaalta nuorempia koululaisia, vähenee uhoamisen tarve. Kun koululainen pystyy näkemään jo ekaluokalta alkaen tulevan "uransa" koulussa, hän näkee itsensä osana koulua ja kokee sen omakseen, "meidän kouluksi".

Koulun hengen luominen on pitkä ja jatkuva prosessi (minä muuten inhoan prosessi-sanaa, mutta tähän se istuu). Se ei synny itsestään: siihen vaaditaan sitoutuneita opettajia ja muita työntekijöitä, toimiva työyhteisö, siihen vaaditaan oppilaita, siihen vaaditaan vanhempia. Perinteitä. Tavoitteita ja niissä onnistumista. Ja niitä seiniä - mielellään myös kattoa, lattioita, ilmanvaihtoa...

Tutkimusten mukaan koulun kokoa kasvattamalla ei tehokkuus lisäänny eivätkä yksikkökustannukset juuri laske: lapsen koulu-ura maksaa rahaa. Kuten useasti on todettu, siitä säästämällä tuhlataan tulevaisuudesta. Kouluverkonkin suunnittelussa tarvitaan oikeasti rautaista ammattitaitoa, kykyä hahmottaa miten säästäminen jossakin kohdassa vaikuttaa numeron kasvamiseen toisessa paikassa. Kun säästön loppusumma on nolla tai jopa negatiivinen, on syytä miettiä enemmänkin kuin kaksi kertaa, mihin päätöksenteko perustuu, ja kannattaisiko se "kehittäminen" kuitenkin jättää vähemmälle.

Tässä yhteydessä haluan myös lausua kiitokseni sekä lasteni koulun opettajille että kaikkien muidenkin koulujen opettajille: teidän työnne on äärimmäisen tärkeää, ja saatte siitä kehuja ja kiitoksia aivan liian harvoin. Jopa oman työpaikkanne ollessa uhattuna epävarman tulevaisuuden alla pystytte keskittymään olennaisimpaan eli lapsiin. Siihen ei moni pysty.