(Johdanto: kirjoitin jutun tällä otsikolla pari viikkoa sitten. Vetoan sanontaan "Suutarin lapsilla ei ole kenkiä" eli it-ammattilaisen ei tarvitse tietää mitään välitallennuksista tai mistään muustakaan tavallisia kuolevaisia varten suunnitelluista tietojärjestelmien käytön ominaisuuksista. Eli juttu katosi, mutta ehkä se on vain hyvä: uusintaversiossa tulee usein tiivistettyä se olennainen. Kuka lukijoista muistaa korjausnauhat ja valkolakan?)

Olin siis taannoin Ismo Alangon konsertissa, ja jälleen kerran olin vaikuttunut osaamisesta, joka kattaa sekä sanoituksen, musiikin että esiintymisen. En ole musiikin suurkuluttaja enkä asiantuntija, ja toimin täysin tunnepohjalta: joku joko iskee tai sitten ei. Alanko iskee. Entisen poikaystäväni ja nykyisen aviomieheni ansiosta päädyin joskus viime vuosituhannella Vanhalle ylioppilastalolle konserttiin, joka taisi olla ensimmäinen (tai ainoa? en tiedä) keikka levylle, joka julkaistiin nimellä "Kun Suomi putos puusta".

Otsikon mukainen laulu iski minuun jo silloin eli lähes kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin lähestyttiin lamaa ja vasta olin rakentelemassa aikuisuuttani. Vielä vahvemmin laulu iski minuun juuri nyt, ja sai miettimään montaakin asiaa tämän kaupungin ja valtakunnan päätöksenteossa.

Korkeakouluopiskelussa on viime vuosina havaittu, että opiskelijat entistä enemmän tarvitsevat pedagogista tukea opinnoissaan. Tämän on tuonut esille niin oppimaan oppimisen asiantuntijat (Opetuksen arviointikeskus, Helsingin yliopisto) kuin korkeakouluopettajat (esim. Jukka Relander YNK:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa kertoi, että ainoa asia josta nykyopiskelijat laitostasolle protestoivat, on ohjauksen puute). Lukion keskeytysprosentit heittelevät, ja ohjauksen tasolla on vahvasti puututtu siihen, että lukio-opinnot venyvät. "Valittua" linjaa eli paljon ns. valinnavapautta ja itsenäisyyttä korostavaa suurlukiosuuntausta jatketaan, eikä kukaan pysähdy miettimään, olisiko jotain tekemistä sillä että lukiolaiset jätetään liian nuorina heitteille ja että heillä ei ole riittäviä taitoja jatko-opintohin, ja sillä että suunnataan kohti suuria ja kasvottomia lukiokomplekseja.

Minulla oli myös tilaisuus jutella erään luottamusmiehen kanssa (tämän lyhyen keskustelun jälkeen päädyin luokittelemaan hänet fiksuksi - näin spontaanisti tällaiset luokittelut tapahtuvat...). Oli puhetta kaupungin aiemmista päätöksistä päivähoidon suhteen: eräälläkin alueella oli lakkautettu hyvin toimiva ja erittäin edistyksellinen päiväkoti, kun lapsimäärä kuulemma laski. Samainen päiväkotitila avattiin sitten puolen vuoden kuluttua uudelleen. Se, jota luottamusmies ei ehkä uskaltanut ääneen voimakkaasti kritisoida, mutta minä asiantuntemattomuuden syvällä rintaäänellä voin ääneen sanoa: onko tässä joku järki? Niin päiväkodin, koulun kuin minkä tahansa työyhteisön - erityisesti lapset mukaanlukien - hengen luonti vie vuosia. Kuka on laskenut sen taloudellisen tappion, joka tästä(kin) veivaamisesta ja lasten turvattomuuden tunteesta seurasi?

Minun mielestäni päätöksenteko tällä hetkellä on huolestuttavan fragmentoitunutta. Ajatellaanpa kouluverkkoa. Ympäristölautakunta selvityttää koulujen sisäilmaa, ja toteaa että useampikin koulu tarvitsee laajan remontin. Kaavoitusosasto kaavoittaa uusia asuinalueita. Väestöennusteet käsitellään suurpiiritasolla, eikä huomioida "mikrotason" muutoksia tai trendejä. Opetusvirasto tilaa selvityksen, jonka ei tarvitse ottaa huomioon mitään muita kuin makrotason väestöennusteet, ja päätyy monenmoisiin hassuihin ehdotuksiin, joista jopa vähiten hassuihin kuuluu se, että lapset siirretään ilmastointiremontin alaisiin rakennuksiin. Opetusvirasto seuraa jääräpäisesti visiota (varhainen suomennos: "harhanäky"), jonka mukaan lukiolaiset tarvitsevat suurta valinnanvapautta ja hömpäkursseja, eivätkä niinkään ohjausta oppimiseen ja opiskelun käytäntöihin.

Valitettavasti Ismo Alanko osuu enemmän kuin oikeaan sanoituksissaan. "Ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä." En ole vielä löytänyt kirjoittajaa, joka osaisi tätä paremmin osua asian ytimeen.