Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, elämme odottelun aikaa.

Tämän blogin kommenttina tulleen vinkin kautta päädyin "Pienet koulut ja koululaiset - lapsen koulupolun varrelta" -blogiin. Blogissa on monta mainiota linkkiä mm. kansalaistoiminnasta, kanteluista, oikaisuvaatimuksista jne - asioista, joihin en juuri nyt toivo joutuvani palaamaan. Erään koulutaistelun tarina" iski erityisesti: jos osaisin, olisin hyvin voinut tiettyjä detaljeja lukuunottamatta kirjoittaa tarinan itse, niin hyvin se kuvaa monia tuntoja, joihin itsekin olen törmännyt.

On helpottavaa - tietyllä tavalla - että joka puolella Suomea on vanhempia samassa tilanteessa. Toisaalta: se on myös erittäin huolestuttavaa: mistä johtuu, että niin kattavasti ympäri Suomen ollaan suunnittelussa niin pihalla, että unohdetaan lapset, tehdään vakavia virheitä laskelmissa (joihin päätösten pitäisi perustua), ei osata tehdä oikeita johtopäätöksiä? Onko niin, että virkamieskunta on ajettu niin ahtaalle että aikaa huolelliselle valmistelulle ei jää, vai onko niin että päätöksenteon viestit tai niiden toteutusohjeet ovat ristiriitaisia?

Virheellisiä laskelmiahan myös Helsingissä on ollut mielestäni enemmän kuin olisi soveliasta tai toivottavaa, ja mikä ikävämpää, niiden oikaisemispyynnöt eivät aina tunnu menevän läpi.

Yhä enemmän tuntuu siltä, että "jonkun jossakin" pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään, minne ollaan menossa ja miten sinne halutaan mennä, ja mikä on tärkeää. Ja että se joku muistaisi, että tärkeää on se, että lapset saavat mahdollisimman rauhassa kasvaa nuoriksi aikuisiksi. Heidän on jo nuorena pystyttävä tuntemaan olevansa tärkeitä, ja pystyvänsä antamaan toivotun panoksen tämän yhteiskunnan kehittämiseksi sen sijaan, että heille kerrotaan että he ovat vain kiusallinen kustannuserä.