Parin viikon blogitauko: jaostossa, lautakunnassa ja apulaiskaupunginjohtajistossa tapahtuu sellaista tahtia, että kirjoittamisenergia on mennyt toinen toistaan kummallisempien ehdotusten analysointiin ja protestointiin. Ja töitäkin on välillä ollut tehtävä. Analyysien lopputulema oli se, että ehdotus Yhtenäiskoulun lakkauttamiseksi on edelleenkin järjetön (esim. lisälukiopaikkoja ei tarvita enää silloin kuin niitä ehdotetaan lisättävän, Käpylän peruskouluun ei todennäköisesti edes mahdu alueen lapset ja erityisopetus jne). Aivan kuten monen muunkin koulun.

Olin lasteni koululla tänään: perinteinen kahvitilaisuus, jossa juhlistetaan kulunutta lukuvuotta ja kiitellään ihmisiä. Äärimmäisen tunteikas ja koskettava, jokainen oli mukana omalla sydämellään ja tunteillaan, niin opettajat, muu henkilökunta kuin vanhemmatkin.

En voinut olla jälleen miettimättä, miten lasteni koulussa on onnistuttu taikomaan se koko koulun yhteishenki. Yhtenäisyydestä se lähtee: kahvitilaisuuteen osallistuvat aivan yhtä lailla opettajat kuin Palmian palkkalistoilla oleva "muu" henkilökunta, ja vanhemmat. Anoppini, joka on ollut töissä aivan toisen kaupungin koulukeittiössä, on useaan kertaan vuosien mittaan kertonut ansiosta loukkaantunena, kuinka heidän työpanostaan ei ikinä kiitellä, ja noteerasi kyllä sen yhden koulun rehtorin, joka heillekin positiivisen sanansa kävi sanomassa.

Merkittävää on myös se, että puhutaan "meistä" eikä "minusta", yhteistyöstä eikä toisistaan erillisistä leireistä. 

Työyhteisön hyvinvointi heijastuu aina siihen "lopulliseen palveluun", jota työyhteisö tarjoaa. On hienoa, että toivotetaan uudet jäsenet tervetulleeksi, ja hienoa, että lähteviä kannustetaan kohtaamaan ja onnistumaan uusissa haasteissa sen sijaan, että heitä kohdeltaisiin seuran pettureina. Se kannustaa jokaista yrittämään ja myös epäonnistumaan - ilman epäonnistumisia ei synny mitään uutta. Koulussa yhteiseen hiileen puhaltaminen näkyy viime kädessä siinä, miten lapsia kohdellaan, ja mitä eväitä he elämälleen saavat. Viime kädessä olen itse ainoastaan kiitollinen siitä, että lapseni ovat ns. hyvissä käsissä ja heille annetaan mahdollisuus olla omanlaisiaan persoonia ja oppijoita.

Luin joku aika sitten artikkelin tutkimuksesta (en muista lähdettä enkä lehteä), jossa kerrottiin kuinka erilaisuutta sietävissä työyhteisöissä syntyvät parhaat innovaatiot ja tulokset. Erilaisuudella tässä yhteydessä tarkoitettiin sekä taitoja että temperamenttia. Koulussa tämä voi tarkoittaa mm. sitä, että oman personaallisuutensa voi pistää peliin ilman tuomituksi tulemisen pelkoa - tai vanhempien koulun puolutustaistossa sitä, että yhdessä ollaan enemmän.

Jokainen lapsi ansaitsee koulun, jossa häntä arvostetaan sekä yksilönä että ryhmän jäsenenä. Onneksi näitä kouluja on Helsingissä paljon, ja pidettäköön joka ainoasta kiinni kynsin ja hampain.

Taannoisessa sähköpostikirjeenvaihdossa "koulunpuolustusmaanikoiden" kanssa heitin pohdinnan, mitä kaikkea olisi tällä energialla saatu aikaiseksi koulujen kehittämisen saralla. Sekä vanhempien että virkamiesten energialla, ja kaupungin rahoilla. On surullista, että "kehittäminen" (kuten kouluverkon kehittäminen) tarkoittaa virastojen tasolla näennäistä rahasäästöjen etsimistä. Olisiko kaupunginhallituksella vihdoin uskallusta ja halua linjata kehittämistoimintaa johonkin oikeaan kehittämiseen? Siihen, että arvostetaan koulujen erilaisuutta ja rohkeutta, ja luotetaan siihen että erilaisuus on vahvuus?